Jos koskaan on ollut aika, jolloin meidät on kutsuttu pysymään lujina “uskossamme” sekä olemaan “uskollisia uskomuksillemme “Suuren Hengen väliintulossa”, se on nyt. Meillä on kollektiivisena ihmiskuntana kyky ilmentää “uutta maailmanjärjestystä”. Meitä pyydetään perustamaan maailma, joka on keskittynyt ja perustuu inhimilliseen ja oikeudenmukaiseen ihmisyyteen. Meitä neuvotaan sytyttämään kykymme olla uskollisia periaatteille, jotka edellyttävät myötätuntoa, ehdotonta rakkautta, oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja kestävää elämää, jota tuetaan maapallon resurssien jakamisella.
En näe, miten pystymme navigoimaan poliittisten järjestelmiemme olosuhteissa terveellä ja elämää antavalla värähtelyllä, ilman “uskoa”, joka ei vaadi vain uskoa sanoihin, vaan “uskoa”, joka on mitätön ilman tekoja, jotka fyysisesti osoittavat “uskomme” voiman ja pätevyyden. Ymmärrän, että potentiaalimme vanhurskaana ihmiskuntana täytyy perustua suhteeseen “Suureen Henkeen”, joka on elämän henkäys. Näen, että “Fatihilla” on pyhä paikka niin monissa uskonnollisissa uskomuksissamme, mikä osoittaa minulle, että inhimillisellä ymmärryksellämme on yhteinen säie, joka voisi sitoa meidät läheisempään ja yhteistyökykyisempään suhteeseen. Uskon syvyys, merkitys ja voima kasvavat, kun siitä tulee käytäntö, tapa elää elämäämme.
Jos yrittäisin löytää ymmärryksen ja yhteyden lankoja sellaisten uskonnollisten ilmaisujen välillä kuin kristinusko, islam ja buddhalaisuus, nuo langat voisivat olla – Luottaminen Jumalan lupauksiin ja linjaus Kristuksen “radikaalin rakkauden” periaatteiden kanssa: Islam olisi sitä, että “usko” on antautumista Jumalan tahdolle; ja buddhalaisuudessa se olisi “usko” sitoutumista valaistumisen polulla – ei vain itselleen, vaan kaikille olennoille. Nämä “uskon”, luottamuksen, harmonian, antautumisen “suurelle hengelle” ja sitoutumisen valaistumisen etsimiseen elementit olisivat “muutoksen agentteja”, jotka voisivat olla ihmiskuntamme pelastava armo. Jopa “yhteisen sävelen etsimisen” taito on “usko toimintaan”.

Leave a comment